perjantai 26. syyskuuta 2014

Mummula

Heip. Lähdin torstaina Evijärvelle mummulle kylään. Äitiki tuli sinne niin ajattelin että näkeepähän kumpaakin sitten yhdellä kertaa. Ja Evijärven mummua näkee niin harvoin, vaikka Kokkolasta ajaisi sinne viidessäkymmenessä minuutissa. On vaan jotenki niin vaikea lähtä. 
Lähinnä siellä vaan olin hiljaa ja kuuntelin keskusteluja laidasta laitaan. Kävin kuvailemassa ja ihailemassa synkkää syksyä. Lenkillä. Nukuin huonosti.
Mietin lapsuutta. Kun katsoin ensimmäisen kerran Hopeanuolta. Ja sitten sitä piti katsoa joka kerta kun sinne meni, vaikka se oli aina yhtä pelottavaa ja surullista ja itkin joka kerta. Jotenki se vaan aina kosketti, ja ne musiikit erityisesti. 
 Pidättelin itkua välillä. Usein puheissa mainittiin edesmennyt Heikki-pappa. Sitten kun mummuakaan ei enää ole, tuskin tulee enää ikinä käytä Evijärvellä, mummulassa, äidin lapsuuden kodissa. Ne kaikki muistot, ihmiset ja paikat on enää mun päässä.








Tässä papan tekemässä kiikussa me aina kiikuttiin. Joku serkuista työnsi aivan hullut vauhdit ja sitten sai pelätä että tippuu. 





Täällä uimarannalla me aina käytiin uimassa. Siellä oli simpukoita. 






2 kommenttia:

  1. Olipa jotenki koskettava postaus! Varmaan siksi kun oon käyny samoja asioista läpi... Ei oo enää munkaan mummun ja papan kotia meillä, se myytiin niiden kuoleman jälkeen kun ei kukaan pystyny huolehtiin niiden tilasta. :( Surkuhan se on mutta niinku sanoit, muistot pysyy päässä ja nyt ainakin talo pysyy kuosissa kun on uudet asukkaat siellä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih ): Asioista luopuminen on niin vaikeaa. Vaikka ne muistot säilyykin. Jotenki vaikeaa käsittää että tulevaisuudessa asiat on toisin, eikä mitään saa enää takaisin. Enkä ymmärrä miksi vaivaan päätäni näillä ajatuksilla jo nyt ://

      Poista