lauantai 25. lokakuuta 2014



Outo viikko takana. Ensinnäkään ruoka ei oo oikeen maistunut. Toki oon syönyt, mutta syömäni ruoka ei ole maistunut millekään. Kaikki ihan samanlaiselle. Ei ole erityisemmin tehnyt mieli mitään. Itkeny oon melkeen joka päivä vähän. Tänään sitten taas enemmän. Koko päivän. Siitä lähtien kun mummulla kävin. Kun näin olohuoneen ja keittiön täynnä kauniita valko-liiloja kukkakimppuja. 
Miten kauhean ikävä mulla on pappaa! En voi vielä viikonkaan jälkeen uskoa, etten pappaa näe enää ikinä, en kuule hänen ääntään, en mitään. Kuinka paljon sattuu katsoa vanhoja valokuvia, kuinka paljon sattuu kaikki muistot, jotka vyöryvät mieleen. Pappan sylissä istuminen, mönkijän kyydissä oleminen.. Miten oudolta tuntuu olla mummulassa, kun pappaa ei enää ole siellä. 

Mietin, miltä mummusta tuntuu olla yksin. Ei ole enää kenelle puhua päivittäin, ketä pitää kädestä, kenen kanssa nauraa,itkeä,jakaa ajatuksiaan, kenen viereen nukahtaa, kenelle tehdä ruokaa ja kenen kanssa syödä sitä ruokaa, kenelle lukea kirjaa, ketä hoitaa... Miten oudolta tuntuu ja miten hurjan suuri muutos elämään tulee, kun toinen, jonka kanssa on ollut yhdessä yli viisikymmentä vuotta ei enää yhtäkkiä olekaan siinä.
 Olen monesti miettinyt miltä minusta tuntuisi tuossa tilanteessa. Rakkaudessa ainoa ja kaikista kamalin asia on toisesta luopuminen. Ja se on vielä pakko kohdata. Minä varmasti kuolisin ikävään. En vaan pystyisi jatkamaan elämääni yksin. 

Kun on ihminen jota rakastaa, ja josta todella haluaa pitää kiinni, pitää antaa kaikkensa ja luopuakin asioista. Keksin, että jos Samuli pääsee vuoden vaihteessa konsalle, aion pitää syksyllä välivuoden. Ihan sama, vaikka äiti suuttuisi ja muut pettyisivät. En halua tilannetta, jossa en pysty iloitsemaan Samulin kouluun pääsystä, vaan sen sijasta murehdin miten parisuhteelle käy, jos toinen jää ja minä joudun muuttamaan pois yksin. Ja jos kerta tiedän, etten pysty "kaukosuhteeseen", miksi siis riskeeraisin hyvän suhteen, jos kukaan ja mikään ei minua estä jäämästä.

No, poikkesin vähän aiheesta. 

En ymmärrä miksei tämä itku jo lopu. 
Harmittaa, etten viimeisen parin vuoden aikana, jolloin pappa sairasti enemmän, osannut kertoa miten paljon hänestä välitin. 
Toivottavasti pappa nyt näkee sieltä taivaasta miten paljon häntä kaipaan. 


Ja en odota että sanotte mitään. Haluan vain purkaa ajatuksiani johonkin.

Oon onnellinen vaeltaja, käyn maailmasta parempaan. Ei siellä tuskaa, ei vaikeuksia. On kirkas määrä matkallain. Saan nähdä Isän taivaallisen, ei enää tarvi harhailla. Käyn yli virran voittajana. ja olen vihdoin kotona.

2 kommenttia:

  1. Mulla usko tuonpuoleiseen on auttanu tooosi paljo. En kyllä jumalaan usko mutta jotain kuoleman jälkeen on. Ja muiden mielipiteistä ei piä välittää, välivuosi vaan jos tuntuu :D Munki kyllä oikeestaa teki mieli mut alotin nyt sitteki koulun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se onki jännä juttu, ku mäkään en usko jumalaan, mutta jostain syystä tässä asiassa uskon jotenki, että pappa on jossain tuolla ylhäällä ja jollain tapaa vielä meidän elämässä läsnä, ja on oudosti helpottavaa uskoa niin!

      Poista