lauantai 29. heinäkuuta 2017

How am I doing?

Paskastihan mulla menee. Ei auta edes puoli kiloa Filmtownin irtokarkkeja. Ja sillon ku nekään ei auta on kyllä paljon pielessä. 

Kaksi ja puoli viikkoa oon nyt ollut sinkkuna ja jonkun exä. Hyi että mä vihaan sanaa sinkku ja exä, en käytä niitä enää tän jälkeen. Ja en edes koskaan halunnut olla kenenkään exä. 

Edelleen mua ahdistaa tää kaikki niin paljon. Itkin kaksi viikkoa putkeen joka päivä sen jälkeen kun Samuli ilmoitti haluavansa erota. Eilen oli ensimmäinen päivä kahteen viikkoon kun en itkenyt. Mutta jo tänä aamuna neljältä tein asiaan muutoksen ja itkin kun tajusin että kohta en enää saa joka ilta nukahtaa ukkoni viereen enkä joka aamu herätä hänen vierestä. Ja noi kaks asiaa on mun mielestä ollut suhteessa yksiä parhammista asioista. Ja tuntuu edelleenkin hullulta, että toinen ei enää halua noita samoja asioita. 

Olen pystynyt onneksi huolehtimaan itsestäni; oon syönyt normaalisti, nukkunutkin aika hyvin, liikkunut jne. Töissä olen pystynyt käymään, myös eroyön jälkeisenä päivänä vaikka olin vaan itkenyt koko yön ja ehkä minuutin ajaksi torkahtanut. Töissä musta ei ehkä huomaa että mun elämä on paskana. Kun mulla on tekemistä oon aika normaali. Mutta heti kun tekeminen loppuu iskee valtava ahdistus- ja kyynelvyöry. 


Todella paljon olen pohtinut asioita. Eniten mua kaduttaa se, että pidin Samulia itsestäänselvyytenä. Siis sitä että se on mun kanssa ja tulee pysymään siinä. Toivon, että joku olis käskenyt mun ajatella, tai että olisin itse tajunnut ajatella joskus niin, että tää kaikki ei välttämättä kestä ikuisesti. Että tää hetki voi olla viimeinen kun me nukutaan tässä mun pienessä yhden hengen sängyssä tai kun mä makoilen tässä sohvalla Samulin kainalossa. Tää voi olla vika kerta. Tätä ei ehkä jatku koko loppu elämää. Koska niin olis tullut arvostettua paljon enemmän niitä pieniä, arkisia asioita ja tullut nautittua niistä. Paljon enemmän olis pitänyt näyttää rakkautta ja kertoa kuinka tärkeä se toinen ihminen on. Ja enemmän nauttia niistä pienistä asioista, yhdessäolemisesta ja kosketuksista. Eikä ikinä olis saanut pitää niitä niin itsestäänselvinä. Koska nyt mulla on ikävä niitä niin helvetisti.

" Enjoy the little things in life, because one day you will look back and realize they were the big things"



Kaksi viikkoa vielä asun meidän kodissa, sitten koittaa muutto takaisin Alavieskaan kotiini. Seitsemän vuotta olen ollut sieltä pois ja nyt mä meen takasi. Se tuntuu ehkä jopa pelottavalta. Siltä että menetän mun itsenäisyyden ja otan ison askeleen taaksepäin elämässäni. Toisaalta tiedän, että tarvitsen nyt turvallisen paikan mihin mennä. Mutta on kotiin muutossa hyviäkin puolia.
1. Mulla on täällä mun kaksi luottohierojaa ja voin taas ottaa kuukausittaiset hierojakäynnit kalenteriin. Kokkolasta en löytänyt hierojaa, jolla olisin halunnut säännöllisesti käydä. 
2. Mulla on täällä myös mun luottotukkalääkäri ja hyvä ystäväni, joka kohta saisikin leikata puolet mun hiuksista pois.
3. Mulla on täällä mun luottohammaslääkäri joka saa mahdollisimman pian tarkistaa mun hampaat. Hammaslääkäriinkin pääsee paljon nopeampaa, kun Kokkolassa olis ollut puolen vuoden jonotusaika...
4. Voin vihdoin aloittaa saliharrastuksen! Täällä on ilmainen sali arkisin 8-16, mutta ajattelin silti ostaa vuoden jäsenyyden sillä se maksaa vain 70 €. 
5. Saan nauttia taas ympäröivästä luonnosta ja maaseutumaisemista. Näille lenkkipoluille mä monesti Kokkolassa ollessa kaipailin. Tosin varmasti tulen täällä kaipaamaan lenkkejä merenrannalla ja meripuistossa. 
6. Ei enää jokaviikkoisia tuskailuja mitä tekis ruuaksi eikä jatkuvaa kaupassa ravaamista. 
7. Eikä tiskaamista!!! 
8. Näen joka päivä mun rakasta kissaa. 

Entäs ne huonot puolet...
1. Itsenäisyyden menetys. Sen että voi täysin päättää kaikista omista menoistaan ja tekemisistään.
2. Noh, joutuu syömään sitä ruokaa mitä äiti tekee eikä sitä mitä itse haluaisi tehdä. 
3. Koulumatkat pitenee yhteensä yli kahdella tunnilla, mikä taas lisää jo valmiiksi pitkiä koulupäiviä...
 4. Täällä ei ole Samulia. 

Ahdistuksen ja surun lisäksi mua pelottaa, että kuinka mä tulen selviämään kaikesta tästä. Tää on mun tähänastisen elämän suurin vastoinkäyminen.

Ps. Ei huolta, näitä ero-angsti-ahdistus postauksia ei tule tässä blogissa toivottavasti enempää näkymään. Saatan fiiliksistäni jossain mainita, mutta en aio tehdä niistä omia postauksia. 
Pps. En pystynyt poistamaan mun vanhoja blogipostauksia Samulista. Niitä on niin ihana lukea, koska niistä paistaa niin aidosti läpi mun onnellisuus. Tänä synkkänä hetkenä niihin on kiva palata ja muistella ja TOIVOA että voisin vielä joskus olla niin onnellinen kun niiden postausten kirjoittamisen aikana olin.

4 kommenttia:

  1. <3 paljon voimahalauksia, edelleen! Mäkin rupesin miettimään että tosiaan, ei kaikki ehkä jatkukaan aina loputtomiin kuten sitä olettaa. Ihan kamala ajatus. Oon edelleen tosi surullinen teidän erosta. Ja arvata vain miltä susta tuntuu. Itku kuitenkin aina puhdistaa, joten anna sen tulla!

    Jos tässä tulee semmoisia päiviä että kaipaat seuraa, niin voisin huristella KOkkolaan. Ois ihana nähdä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satunen <3 Jep, onhan se aika karua ajatella tuolleen, mutta mut se olis ehkä havahduttanut nauttimaan noista hetkistä enemmän ja painamaan ne paremmin mieleen.
      Mulla on aina maanantaista perjantaihin töitä ja viikonlopuiksi lähen kotiin, mutta jos susta siltä tuntuu että jaksaisit tulla käymään niin tokihan se olis ihanaa nähdä! Tosin ens viikolla mulla on joka päivä kasiin asti töitä paitsi keskiviikkona kolmeen :/

      Poista
  2. Okei! Mulla työnteko ehkä ens viikolla rauhottuu. Jos sulla on nuita kolmen päiviä tiedossa niin voisin joku päivä tulla :) Viestitellään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainoastaan keskiviikkona ens viikolla pääsen kolmelta!

      Poista